Elias Lönnrot
1802–1884
Suomen kielen uudistaja, Kalevala-eepoksen luoja, lääkäri, arvostettu akateemikko, suomalaisen identiteetin rakentaja, työnarkomaani, romantikko. Kaikkea tätä oli Elias Lönnrot, joka pienenä poikana lähti Valkjärven torpalta, joksi Paikkarin torppa aikaisemmin kutsuttiin, maailmalle.
Työntäyteisten vuosien, monien seikkailujen, vastoinkäymisten ja onnistumisten jälkeen hän palasi synnyinseuduilleen ja osti itselleen lähellä olevan Lammin talon.
Paikkarin torpan Elias
Elias Lönnrot syntyi vuonna 1802 Sammatissa, väitetysti räätäli-isänsä rakentamaan mökkiin, joka tunnetaan Paikkarin torppana. Lönnrotin merkitystä ja torpan tärkeyttä hänen elämässään kuvannee se, että Senaatti päätti ottaa sen haltuunsa vuonna 1889 ja säilyttää alkuperäisenä. Nykyisin Paikkarin torppa toimii museona.
Lönnrot oli suurmies, monipuolisesti lahjakas, usean alan innovatiivinen taitaja, multitalentti: tutkimusmatkailija, lääkäri, kielitieteilijä, toimittaja, runoilija. Eliaksen nuoruudessa ei ollut helppoa saada koulusivistystä, mutta poikkeuksellisen suurten lukuhalujen ja suosijoiden ansiosta hänen onnistui hankkia itselleen laaja koulutus.
Eri vaiheiden jälkeen Lönnrotista tuli ylioppilas, ja hänet merkittiin Turun akatemian matrikkeliin lokakuussa 1822. Opiskelutovereina olivat tulevat suurmiehet J. L. Runeberg ja J. V. Snellman. Kesäkuussa 1827 Lönnrot sai todistuksen filosofian kandidaatin tutkinnosta maisterinväitöksellään "muinaisten suomalaisten jumalasta Väinämöisestä", De Väinämöine priscorum Fennorum numine.
Lönnrot siirtyi Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan, josta valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1832. Väitöskirja Afhandling om Finnarnes Magiska Medicin kertoi suomalaisten taikuuteen perustuvista parannustavoista. Lönnrot promovoitiin lääketieteen tohtoriksi kesäkuussa 1832.
Lönnrotin tutkimusmatkat voidaan jakaa kahteen selkeään jaksoon. Alun tavoitteena oli kerätä mahdollisimman tarkoin vanhat runot historian lähteiksi ja suomenkielisen kirjallisuuden perustaksi. Viimeiset matkat palvelivat kielentutkimusta. Matkansa hän taittoi jalan, soutaen, hiihtäen, joskus kulkuneuvoja hyödyntäen. Matkoja kertyi kaikkiaan 11, kohteiden ääripisteitä olivat Petsamo, Arkangeli, Viena, Viro ja Inkeri.
Ensimmäisen keruumatkansa Lönnrot teki vuonna 1828 Hämeeseen ja Savoon. Toinen, toukokuussa 1831 aloitettu matka keskeytyi, koska lääketiedettä opiskeleva Lönnrot kutsuttiin Helsinkiin taistelemaan Aasiasta levinnyttä epidemiaa vastaan. Kolmas matka vuonna 1932 ulottui jo Vienan Karjalaan Akonlahteen saakka.
Runojen keruun ja Kalevalan synnyn kannalta aika lääkärinä Kajaanissa oli merkittävä, kiertelihän hän laajoilla alueilla rokotuksia tarkastamassa. Syksyn 1833 matka, neljäs Lönnrotin matkoista, oli Kalevalan synnyn kannalta ratkaiseva, silloin hän tapasi Ontrei Malisen ja Vaassila Kieleväisen Vuonnisessa. Syntyi ajatus yhdistää kertovat runot yhdeksi kokonaisuudeksi. Idea Kalevalasta!
Viidennellä matkallaan 1834 Lönnrot laulatti parasta vanhojen runojen taitajaa Arhippa Perttusta Latvajärvellä, mikä muodostui keruutoiminnan huippuhetkeksi. Vuonna 1835 Lönnrot sai valmiiksi eepoksen käsikirjoituksen, joka julkaistiin samana vuonna ja tunnetaan nimellä Vanha Kalevala. Kuudennella matkallaan Lönnrot taivalsi viidessä viikossa 800 kilometriä.
Seitsemäs matkoista oli ns. suurretki, se käynnistyi 1836 ja kesti kolmivaiheisena runsaan vuoden. Rankka ja vaarallinenkin matka aiheutti hengellisen murroksen ja muutti Lönnrotin aiemman luonnontieteellisen suhtautumistavan uskonnolliseksi. Hänestä tuli sittemmin myös huomattava virsirunoilija. Kahdeksas matka vuonna 1838 pohjusti Kanteletarta (1840). Yhdeksäs matka liittyi viranhoitoon.
Kymmenes matka käynnistyi 1841 ja oli toinen suurretki, joka päättyi 1842. Matka suuntautui pohjoiseen Lappiin, Vienan Kemiin, Solovetskiin ja Arkangeliin. Siellä Lönnrotin ja hänen matkaseuralaisensa Matthias Alexander Castrénin – tämä oli Helsingin yliopiston ensimmäinen suomen kielen professori ja uralilaisten kielten tutkimuksen ja etnografian uranuurtaja ja Kalevalan ensimmäisen ruotsinnoksen laatija – tiet erkanivat.
Castrén jatkoi tutkimuksiaan samojedikielten parissa, Lönnrot suuntasi vepsäläisten maille. Sieltä kerätyt tiedot kielestä ja kansanrunoudesta tulivat myöhemmin suomen kielen professuuria varten laaditun väitöskirjan aineksiksi. Lönnrotin ja Castrénin yhteinen matka oli mielenkiintoinen, vaarallinenkin. Matkan pontimena oli kiinnostus suomalaisten ja heidän sukulaisheimojensa kielten ja kansantapojen tutkimiseen.
Vielä kerran Lönnrot suuntasi tutkimusmatkalle, nyt Viroon kesäkuusta 1844 tammikuuhun 1845, tutkien sanakokoelmia ja keräten talteen virolaisia sananparsia, arvoituksia ja tarinoita.
Erityisesti matkojensa jälkeisinä vuosina Lönnrot kirjoitti paljon. Syntyi muun muassa Uusi Kalevala 1849 ja sanakirjatyö käynnistyi. Lönnrot osallistui virsikirjakomitean työskentelyyn ja sanoitti tai suomensi joko kokonaan tai osittain 54 nykyisen suomenkielisen virsikirjamme virsistä ja oli lisäksi uudistamassa 65 virttä.
Lönnrot oli suomen kirjakielen toinen isä Mikael Agricolan jälkeen, kansalliseepoksen, Kalevalan, ja sen sisarteoksen Kantelettaren luoja, kielen uudistaja ja sanakirjojen toimittaja sekä ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden kustantaja ja toimittaja. Lönnrot sai runsaasti huomiota osakseen, kunnia- ja kirjeenvaihtajajäsenyyksiä koti- ja ulkomaisissa yhdistyksissä ja tieteellisissä akatemioissa, kunniatohtoriuksia.
Lääkärinä Lönnrot ehti toimia kaikkiaan 20 vuotta, ensin Oulussa ja sittemmin Kajaanissa piirilääkärinä. Puolet tuosta ajasta hän tosin oli virkavapaalla, virkatyöstä piti irrottaa aikaa lukuisille tutkimusmatkoille. Lääkärintoimessaan hän ehti laatia lukuisia kansaa valistavia terveydellisiä ja tieteellisiä julkaisuja ja oppaita. Hän esitti myös monia käytännöllisiä uudistuksia, muun muassa hahmotteli terveyskeskuksen edeltäjän, joka pitäjään sijoitettavan lääkäritalon.
Vuonna 1853 Elias Lönnrot puolusti suomen ja kirjallisuuden professorinvirkaa varten julkaisemaansa tutkielmaa Om det Nord-Tschudiska språket. Saman vuoden syksyllä hänet nimitettiin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston järjestyksessä toiseksi suomen kielen professoriksi M. A. Castrénin menehdyttyä keuhkotautiin.
Vuonna 1862 Lönnrot muutti takaisin Sammattiin, nyt lopullisesti, jäätyään täysinpalvelleena eläkkeelle professorinvirastaan, kanslianeuvoksen arvonimen saaneena. Vuonna 1869 hän osti Lammin talon, jossa eli elämänsä loppuun saakka. Hän kuoli vuonna 1884.
Viimeiset vuodet olivat akateemisesti ja kirjallisesti aktiivisia mutta yksityiselämässä tuskin kovin onnellisia. Myöhäisellä iällä vuonna 1849 solmittu avioliitto Maria Piponiuksen kanssa päättyi tämän kuollessa keuhkotautiin vuonna 1868. Lapsista Maria menehtyi 1874, Elina 1876 ja Tekla 1879, kaikki kolme parinkymmenen vuoden ikäisinä. Esikoispoika Elias oli kuollut parivuotiaana 1852. Vain vuonna 1855 syntynyt Ida eli aikuiseksi saakka.
Varattomana kyläräätälin poikana maailmalle lähtenyt Elias saavutti elämässään korkeimmat oppiarvot, oli kotimaassaan tunnustettu suurmies ja eurooppalaisena kuuluisuus, joka kotikyläänsä palattuaan tunnettiin suuresti arvostettuna ”professorina” tai vaan ”Lenruutina”.
Eeva-Kaisa Linna
Artikkeli on aikaisemmin julkaistu Karjalan Heimossa # 3-4 2022
Lönnrotin best-seller 180 vuotta
”Ett satans arbete” (saatananmoinen homma) kuvailee kirjeessään nuori Kajaanin piirilääkäri meneillä olevaa työtään. Elias Lönnrotin mieltä rasittava työ oli ruotsalaisen Carl Nordbladin kirjan Sundhets-Lärobok för Menige Man kääntäminen suomeksi. Kirjankustantaja J.C. Frenkell oli 1832 pyytänyt juuri valmistunutta lääkäriä kirjoittamaan suomenkielisen lääkärikirjan. Lönnrot lupasi suomentaa Nordbladin teoksen.
Seuraavan vuoden alussa Lönnrot siirtyi Kajaanin piirilääkäriksi. Hän oli ainoa lääkäri alueella, joka vastasi suunnilleen nykyistä Kainuun maakuntaa. Piirilääkäri kierteli aluettaan kävellen, veneellä, hevosella ja hiihtäen. Kulkutauteja saapui joka vuosi ja potilaita riitti. Lääkärintyön ohella nuorella lääkärillä oli muuan harrastus. Hän oli kiinnostunut kansan runoista ja tykkäsi kerätä niitä talteen. Eikä pelkästään talteen vaan koko Suomen kansan ihailtavaksi. Kaksi vuotta Kajaaniin tulon jälkeen 1835 ilmestyi Kalevala. Tämän valtavan toimeliaisuuden sekaan oli vaikea sovittaa kirjan kääntämistä. Siinä ei riittänyt mekaaninen suomentaminen, koska suomen kielestä puuttui iso määrä sopivia lääketieteen ja terveyden alaan liittyviä sanoja.
Sammatissa Paikkarin torpassa syntynyt kyläräätälin poika oli kielinero. Kääntäessään ruotsalaisen kirjan termejä hän halusi kunnianhimoisesti etsiä ja keksiä hyviä suomen sanoja. Terminologian - sopivien sanojen - löytämisen vaikeutta Lönnrot manaili alussa mainitussa kirjeessä.
Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri ilmestyi 1839, seitsemän vuotta Lönnrotin kääntämislupauksen jälkeen. Kirjapainokin ehti vaihtua, ”Präntätty G.D. Waseniuksen tykönä”. Kirja löytyy netistä (linkki).
Kirjaa kannatti odottaa, sillä siitä tuli best-seller. Koti-Lääkäri myytiin loppuun muutamassa vuodessa. Uusi täydennetty painos ilmestyi 1853 ja seuraava 1867. Kirjasta ilmestyi vielä ”neljäs korjaamaton laitos Lääketieteellisen oppimateriaalikustantamon kustannuksella R.K. Wirtasen kirjapainossa Tampereella 1981”.Lönnrotin aikana lääketiede ei vielä ollut oikeaa tiedettä. Bakteereita ei tunnettu, sairauksien syyt ja syntymekanismit olivat hämärän peitossa. Lönnrotin suosittelemat iilimatohoidot ja suoneniskentä ovat mennyttä aikaa. Moneen vaivaan Koti-Lääkäri antaa ohjeeksi kukista ja puiden lehdistä valmistettuja ”veteliä, hiestyttäviä juomia, lämpimiä teevesiä”. Sen sijaan nykypäivään ovat sovellettavissa Koti-Lääkärissä kerrotut monet tautien syyt: ”Liika syöminen ja juominen, nautintoaineiden kehnous tahi sopimattomuus, saastainen ilma, huvitusten pitkällinen nautinto eli muu väärinkäytös.”
Isorokko oli tuon ajan tuhoisin kulkutauti, johon jo silloin tunnettiin huipputehokas ehkäisy. Tautiin kehitetty rokote oli varhaisen lääketieteen jalokivi. Talonpojan Koti-Lääkärissä Lönnrot kertoo isorokosta parin sivun verran. Hän käyttää 1700-luvun lopulla keksitystä rokotteesta nimitystä ”panorokko”. ”Ainoastaan oikein toimitetulla panorokolla voidaan iso rokko estää.” Piirilääkäreiden velvollisuuksiin kuului järjestää lasten rokottamiset vuosittain. Niiden toteuttamiseen Lönnrot paneutui Kajaanin piirissä tunnollisesti. Hän jopa suunnitteli rokotusten ulottamista rajan taakse Venäjän Karjalan.
Isorokko väheni Suomessa jo 1800-luvun alkupuolella, mutta epidemiat jatkuivat, koska läheskään kaikki vanhemmat eivät tuoneet lapsiaan rokotettavaksi. Lönnrotin käydessä lähes 80-vuotiaana vanhuksena Kajaanissa 1881 meneillään oli Suomen viimeinen laaja isorokkoepidemia, joka tappoi hänen entisestä piiristään 265 ihmistä. Kolmen vuoden kuluttua isorokkorokotus tuli Suomessa pakolliseksi, mikä nopeasti lopetti epidemiat kokonaan. Vähitellen isorokko hävitettiin rokotuksilla koko maapallolta. Olkaamme iloisia siitä, ettei Terveyskirjastoon ole tarvinnut kirjoittaa artikkelia isorokosta.
Vaikka Talonpojan Koti-Lääkärin lääketieteellinen anti on kauan sitten vanhentunut, se on jättänyt lähtemättömät jäljet suomalaiseen terveydenhuoltoon. Monet Lönnrotin kehittämät sanat juurtuivat kieleemme. Kirjan esipuheessa hän mainitsee keksimiään ”oudonlaisia sanoja”: kuume, oireet, potilas, valtimo, laskimo, uloste.
Viime vuonna Lönnrotin lääkärikirjasta hypähti esille ennen käyttämätön sana. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim julkaisi kahden sydänlääkärin kirjoittaman artikkelin Sydänhypintä eilen, tänään ja huomenna. Sen aiheena on sydämen yleisin rytmihäiriö eteisvärinä.
Talonpojan Koti-Lääkärissä (edellä mainittu linkki sivu 127) Lönnrot luettelee halvausten ”edellä käywiä oireita”. Niiden joukossa on sydänhypintä. Sana kuvaa mainiosti eteisvärinää, jossa rytmi on epäsäännöllinen, epätasainen ja usein nopea. Hoitamattomassa eteisvärinässä sydämestä voi lennähtää aivoihin verihyytymiä, jotka aiheuttavat aivohalvauksia. Ehkä sydänhypintä vakiintuu laajempaan käyttöön, ja voidaan liittää Lönnrotin keksimien yleiskielen sanojen joukkoon.
Pertti Mustajoki, lääkäri, professori
Elias Lönnrot oli myös mallilääkäri
Vuonna 1847 lääketieteen professori Immanuel Ilmoni piti vasta valmistuneille lääkäreille kuuluisan puheen, jossa hän luetteli hyvän lääkärin ominaisuuksia.
Hyvä lääkäri antaa käytännön ohjeita ja perehtyy kansan tapoihin. Hän on vaatimaton pukeutumisessa ja esiintymisessä. Lääkärin persoonallisuudelle on leimaa antava terveys, kunto, ripeys ja kyky tehdä havaintoja. Käytöksen oltava ryhdikästä ja reipasta, ilmeen on oltava avoin, asenteen osaaottava ja suojeleva.
Myöhemmän polven lääkärit ovat arvelleet, että Ilmonilla hyvän lääkärin listaa laatiessaan on ollut mielessään Kainuun piirilääkäri Lönnrot. Ilmoni tunsi Lönnrotin hyvin, sillä hän oli ollut nuoren Eliaksen opettajana tämän opiskeluaikana. Myöhemmin nämä kaksi kollegaa kirjoittelivat toisilleen ja varmaan tapasivatkin Lönnrotin käydessä Helsingissä.
Tässä yhteydessä ei ole tarpeen kerrata yleisesti tunnettua Lönnrotin ohdakkeista opintietä, joka johti Turun yliopistoon, ja kaupungin tuhonneen tulipalon jälkeen Helsinkiin. Lääketieteen kandidaatin tutkinto tuli suoritettua 1830 ja toukokuussa kaksi vuotta myöhemmin lisensiaatin todistus lyötiin 30-vuotiaan Lönnrotin käteen. Opiskelut olivat venyneet muun muassa siksi, että miehellä oli takanaan jo kaksi pitkää runonkeruumatkaa.
Syyskuussa 1832 Lönnrot nimitettiin apulaislääkäriksi Ouluun. Sieltä hänet pariin otteeseen lähetettiin lavantautiepidemiaa hoitamaan Kajaaniin, josta piirilääkäri oli siirtynyt muualle. Tammikuussa 1833 nuori lääkäri muutti pysyvästi Kainuuseen, jossa hän toimi kaksikymmentä vuotta piirilääkärinä. Melkein puolet ajasta Lönnrot oli virkavapailla, joiden hedelmänä syntyivät vanha Kalevala 1835 ja uusi Kalevala 1848 ja paljon muutakin. Mutta runsaat kymmenen vuotta mies toimi ainoana lääkärinä Uudenmaan läänin kokoisessa piirissään,
Nuoren lääkärin ura alkoi dramaattisesti epidemian keskellä. ”Kurjuutta ei voi kuvata, se on nähtävä. Sotkamossa joka kuudes tai 7. henkilö koko pitäjän väestä oli kuollut…Täällä minun on yksin hoidettava useita satoja ellei tuhansia sairaita, jotka ovat hajallaan kolmattakymmentä penikulman laajuisella alalla…” Helmikuussa Lönnrot itse sairastui ankaraan lavantautiin. Kun Kajaanista ei ollut kuulunut viikkokausiin mitään, piirilääkärin oletettiin menehtyneen. Lääkintöhallitus lähetti häntä korvaamaan sijaisen, joka perille päästyä saattoi ilmoittaa sairaudesta toipuvan piirilääkärin olevan hengissä.
Epidemia tappoi melkein 20 prosenttia piirin asukkaista, mutta sen väistyttyä alkoivat muut piirilääkärin velvollisuudet. Tehtäviin kuuluivat ruumiinavaukset, joita piti tehdä epäselvien kuolemien selvittämiseksi. Piirilääkäri valvoi yleistä terveydentilaa alueellaan ja pyrki ehkäisemään kulkutauteja, nykykielellä infektiosairauksia. Niistä tuhoisin oli idästä vajaan kymmenen vuoden välein Suomeen levinnyt isorokko, johon joka kerta menehtyi tuhansia suomalaisia, pääasiassa lapsia.
Isorokkorokotus oli sen ajan lääketieteessä ihmeellinen helmi. Vaikka bakteereista ja viruksista ei vielä tiedetty mitään, tähän tuhoisaan sairauteen oli keksitty tehokas rokote. Piirilääkärin tehtävänä oli organisoida lasten rokottaminen alueellaan. Kajaanin piirin alueella oli kolme rokottajaa, jollaisina tavallisesti toimivat seurakuntien lukkarit. Rokkoainetta asetettiin pisara olkavarren iholle. Sen läpi rokottaja terävällä neulalla pisteli ihoon pieniä reikiä, joiden kautta rokkoaine pääsi elimistöön.
Nykyisen koronaepidemian aikana huomattava osa ihmisistä ei halua taudilta suojaavaa rokotusta. Lönnrotin aikanakin rahvaalla oli suuria ennakkoluuloja rokottamista kohtaan. Ihmiset olivat haluttomia toiminaan Jumalan säätämää maailmanjärjestystä vastaan. Kansan miehenä Lönnrot osasi varmasti kertoa rokottamistarpeesta tavallista vakuuttavammin, mutta silti rokotuskattavuus jäi vajaaksi. Isorokkokuolemat vähenivät, mutta kun Lönnrot vanhana miehenä vuonna 1881 vieraili Kajaanissa, hänen entisessä piirissään isorokkoon kuoli sinä vuonna vielä 265 kainuulaista. Pian sen jälkeen rokotus tuli Suomessa pakolliseksi, mikä nopeasti lopetti isorokkoepidemiat kokonaan.
Piirilääkärillä oli oikeus hoitaa sairaita pientä korvausta vastaan. Lönnrotin hoitopäiväkirjojen perusteella hänen vastaanotollaan kävi sekä säätyläisiä että rahvasta. Hän ei päässyt lääkärinpraktiikalla rikastumaan, sillä taksat olivat alhaiset, eikä köyhimmiltä otettu maksua lainkaan.
Potilaiden yleisimpiä sairauksia olivat tapaturmat. Lönnrot leikkasi pieniä kasvaimia, ompeli haavoja ja lastoitti murtumia. Häntä pidettiin erityisen hyvänä haavalääkärinä. Kansa uskoi paikallisiin ”poppamiehiin”, ja Lönnrot saattoi lääkärintyössä käyttää hyväkseen kansanloitsujen tuntemustaan. Kun markkina-aikana erästä miestä oli puukotettu, poppamies ei onnistunut luvuillaan lopettamaan verenvuotoa. Piirilääkäri tuli paikalle ja sanoi lukevansa paremmat luvut. Hän pysäytti vuodon painamalla kylmän siteen haavan päälle ja samalla aloitti pitkän loitsun lukemisen.
Lönnrotille oli tyypillistä, ettei hänelle terveysasioissa riittänyt potilasvastaanoton pitäminen ja piirilääkärin velvollisuuksien hoitaminen. Sairauksia pitää pyrkiä ehkäisemään kansaa valistamalla, mutta yksi lääkäri 20 000 asukkaan alueella ei paljoa kykene edistämän väestön terveyttä. Piirilääkäriyden alkuvuosina hän punnersi valmiiksi ruotsalaisen terveyskirjan suomenkielisen version Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, joka ilmestyi 1838. (tästä kirjoitus Länsi-Uusimaa 26.2.2019) Siitä tuli alansa best-seller vuosikymmeniksi. Samoihin aikoihin Lönnrot myös perusti ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden nimeltään ”Mehiläinen”, joka jakoi terveysohjeita kansalle.
Heinäkuussa 1849 Lönnrot meni naimisiin kaksikymmentä vuotta nuoremman oululaisen Maria Piponiuksen kanssa. Kajaaniin rakennettiin kaupungin suurin ja komein asunto. Piirilääkärin perheeseen syntyi lapsia. Lönnrotin elämä vakiintui ja hän ajatteli pysyä kajaanilaisena kuolemaansa saakka. Toisin kuitenkin kävi. Vuonna 1854 Sammatin suurmies jätti lääkärintyönsä ja komean talonsa ja siirtyi pääkaupunkiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi.
Pertti Mustajoki, lääkäri, professori
Artikkeli julkaistu Länsi Uusimaassa 8.3.2022