Elias Lönnrotiin liittyviä tapahtumia Sammatissa kesällä 2024
Sammatin sanaseppo - pienoisnäyttely Elias Lönnrotista
avutuu heinäkuussa Sammatin lainajyvästössä (kirkon edessä). Lohjan museo.
1.8 ja 3.8 klo 19 tanssiteos Kalevalan naiset
Sampomäellä. Vilja Mihalovsky, Ninni Tuovila ja työryhmä.
UUSI ELIAS LÖNNROT-KIRJA ILMESTYNYT !
Arvio kirjasta Risto Piekka: Elias Lönnrot – Suurmies 2023 Kustantaja Readme, 272 sivua
Kirjoittaja on Kajaanissa eläkeläisenä asuva FM Simo S. Soininen, joka on toiminut Elias Lönnrot-seurassa mm. varapuheenjohtajana ja jäsensihteerinä sekä Paikkarin torpan tuki ry:n johtokunnan jäsenenä sen perustamisesta lähtien.
Suurmies Elias Lönnrot
Esipuheessa kirjan tekijä toteaa, että Elias Lönnrotista on julkaistu lukemattomia kirjoja ja tieteellisiä tutkimuksia, mutta vähänlaisesti sellaisia, joiden näkökulma olisi yhteiskunnallinen, sosioekonominen ja taloudellinen. Tähän haasteeseen on tarttunut valtiotieteilijä Risto Piekka,
Akavan entinen puheenjohtaja ja eläkepäivillään Lönnrotin syntymätalon Paikkarin torpan tuen puheenjohtaja, syntyisin sammattilainen.
Eliaksen, räätälin pojan elämänkaari onkin poikkeuksellinen: vaatimattomasta torpasta opintielle päässyt Elias keräsi kansanrunoja ja loi tarinan muinaisista juuristamme, suomalaisten kansalliseeppoksen Kalevalan, josta tuli yksi itsenäisen maamme perustuksen kulmakivistä. Sen lisäksi Lönnrot pitkän elämänsä aikana rakensi suomalaisille yhtenäistä kirjakieltä ja monen alan suomenkielistä termistöä, julkaisi runokokoelmia kuten Kantelettaren, toimi lääkärinä, lehtimiehenä, kansanvalistajana, sanakirjojen tekijänä, virsirunoilijana ja suomen kielen
professorina.
Suomi riuhtaistiin väkivalloin Ruotsin yhteydestä, mutta sai onnekseen Venäjän keisarikunnassa erityisaseman, yllättävän laajan autonomian. Tärkeintä oli se, että varsin köyhä maatalousmaa Suomi säilytti oman sisäisen hallinnon, oikeuden päättää omista asioistaan, luterilaisen uskontonsa ja vanhat Ruotsin vallan aikaiset perustuslait, veronkanto-oikeuden sekä tulli-ja passirajan Suomen ja Venäjän välillä. Maatamme kohdeltiin Suomen sodan (1808-1809) jälkeen varsin asiallisesti, eivätkä 1700-luvun vihojen kauhut toistuneet.
Edellytykset maan omaehtoiselle kehittämiselle olivat siten olemassa. Tähän mahdollisuuteen suomalaiset tarttuivat innokkaasti mutta samalla varovasti. Suomella oli vireä yliopisto, Turun Akatemia, jonka kasvateista maamme sai osaavan papiston ja virkamieskunnan lisäksi hämmästyttävän taitavan ja erityisesti monipuolisen henkisen johtoryhmän, Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin. Tämä suurmiesten toverikolmikko vahvisti toimillaan kansallista identiteettiä, joka väistämättä ajan mittaan johti myös valtiolliseen itsenäisyyteen.
Piekka kuvaa tätä polkua innostuneesti, itsekin välillä hämmästellen Lönnrotin lahjakkuutta ja monipuolisuutta. Eliitti perusti viisaasti yhdistyksiä ja seuroja, joista Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta tuli Euroopasta otetun mallin mukainen tehokas organisaatio selkeine päämäärineen:
suomen kielen kehittäminen ja suomen nostaminen ruotsin rinnalle. Toiminta oli maamme poliittisen aseman vuoksi korostuneen asiallista, mihin vaikutti myös Lönnrotin tunnetusti maltillinen ja sovitteleva luonne ja esiintyminen.
Henkinen valtavirta 1800-luvun alussa oli romantiikka, johon kuului oleellisena elementtinä kansallisen identiteetin etsiminen ja kiinnostus kansanperinteeseen ja kieleen. Tämän alan harrastus suorastaan kukoisti maassamme ja sai aikaan hämmästyttäviä tuloksia, ennen kaikkea Kalevalan, joka perustui monen henkilön uutteraan kansanperinteen kokoamistyöhön ja jonka Lönnrot muokkasi ehyeksi tarinaksi.
Hyvän latinan taidon systemaattisesti hankkinut lahjakas ja ahkera Lönnrot ryhtyi opiskelemaan lääkäriksi ja väitteli lääketieteen tohtoriksi kansanperinteeseen liittyvistä maagisista parannuskeinoista. Kansanrunoudesta kiinnostunut Lönnrot hakeutui 1833 Kajaaniin piirilääkäriksi, lähelle runojen laulumaita. Runoja oli kerätty jo 1700-luvun lopulla ja tiedettiin, että niitä löytyisi lisää varsinkin Itä-Suomesta ja Karjalasta. Lönnrotin tutkimustyöhön suhtauduttiin varsin suopeasti,
ja hän sai keruumatkojaan varten anteliaasti virkavapautta ja rahoitusta. Runsaasta aiemmasta materiaalista ja omilla retkillään kokoamistaan runoista Lönnrot laati Kalevalan eli ns. Vanhan Kalevalan, jonka esipuheen hän allekirjoitti vuonna 1835 helmikuun 28. päivänä, jota vietämme
Kalevalan päivänä. Sittemmin runoja löytyi useilla keruumatkoilla runsaasti lisää. Lönnrot sai käyttöönsä myös mm. D.E.D. Europaeuksen kokoaman materiaalin. Näistä hän loi paljon laajemman juonellisen eepoksen, inhimillisen ja realistisen tarinan muinaisista suomalaisista Uuden Kalevalan. Se ilmestyi vuonna 1849. Jo ennen sitä, vuonna 1840, häneltä ilmestyi Kanteletar, jonka runoja tunnemme rakastettuina lauluina. Kalevalasta tuli kansakunnan menneisyyden, kansallisuuden, kielen ja
kulttuurin tunnuskuva. Siitä tuli siten kuin taivaan lahjana otolliseen aikaan maallemme kansalliseepos. Piekka valaisee tarkasti ja monipuolisesti tätä prosessia ja tähdentää kiitettävän selvästi sitä Lönnrotinkin korostamaa seikkaa, että Kalevala on sanomaltaan ja arvomaailmaltaan
länsieurooppalainen. Lönnrot toi suuren määrän uusia sanoja kirjakieleen myös maamme murteiden pohjalta näin mm. korvaamaan svetisismejä eli ruotsin sanojen väännöksiä ja kömpelöitä käännöksiä. Oli tarpeen
luoda maahamme yhteinen kirjakieli, jota ymmärrettäisiin samalla tavalla kaikkialla.
Melkoinen urakka oli esimerkiksi kasvien, hallinnon,lääke- ja oikeustieteen sekä kielitieteen termien luominen.Lönnrot toi tietoisesti itäsuomalaista värikkyyttä ja iskevyyttä suomen sanastoon, vältteli joutumasta näissä asioissa riitoihin ja suhtautui maltillisesti ruotsin kieleen uskoen sen
selviytyvän omin voimin suomen rinnalla. Uusia sanoja Lönnrot tarjosi myös lehtimiehenä omissa ja muiden toimittamissa lehdissä sekä kansalle tarkoitetuissa valistuskirjasissa. Uskomattoman
ikkusieluinen sensuuri lakkautti yhtenään lehtiä, mutta kielitaitoinen sivistyneistö seurasi omia kanaviaan käyttäen silti valppaasti suuren maailman virtauksia. Sanaseppo Lönnrot keräsi ulkomaisista lehdistä ja julkaisuista sanakirjatyötään varten käännettäväksi uusia vieraskielisiä
termejä. Digitoituja Snellmanin toimittaman ruotsinkielisen SAIMA-lehden numeroita lukiessaan voi vain ihmetellä syytä moiseen herkkähipiäiseen sensurointiin.
Lönnrot valitiin 1853 suomen kielen professoriksi melko mutkikkaiden vaiheiden jälkeen. Hieman vähäeleiseltä vaikuttaa professorin viran hoito, mutta luottamustehtävissä ja uraauurtavan Flora Fennican, Suomen Kasviston, toimittamisessa sekä kansakoululaitoksen mietinnön viimeistelyssä perheenisän päivät kuluivat joutuisasti. Lönnrot pääsi eläkkeelle 1862 ja siten mielipuuhaansa sanakirjan tekoon, ja hän paneutui innokkaasti vanhojen virsien uudistamiseen ja uusien laatimiseen. Lönnrotia muistetiin kunniajäsenyyksillä ja juhlilla, hänet oli nostettu riemumielin kansakunnan kaapin päälle, suurmieheksi. Kanslianeuvoksen arvonimen saanut Lönnrot vetäytyi Sammattiin saadakseen työrauhan. Hän oli parantumaton työnarkomaani, tehokas työnsä
organisoija, hyväkuntoinen kävelijä ja hiihtäjä, aidosti ujo ja julkisuudesta kiusaantuva. Vanhusta koettelivat vaimon ja tyttärien kuolemat, jotka hän hyväksyi kohtalokseen. Lönnrotin suku jatkui veljen pojan kautta, sillä Italiaan isänsä kuoleman jälkeen muuttanut tytär Ida pysyi naimattomana.
Risto Piekka on kirjoittanut sopivan tiiviin tietokirjan, jonka avulla voi palauttaa mieleen Elias Lönnrotin suuret ansiot sekä maamme kiintoisat ja jokseenkin onnekkaat vaiheet 1800-luvun myllerryksissä. Piekan kirjaan on syytä tarttua ja perehtyä 1800-luvun kiehtovaan historiaan ja
erityisesti sen keskeiseen vaikuttajaan, Elias Lönnrotiin, taitavaan ja maltilliseen suurmieheen.
Kirja-arvostelu Töölöläinen-lehdessä 26.11.2023
Länsi-Uusimaa 10.10.2023
Risto Piekalle Elias Lönnrot-säätiön tunnustuspalkinto Elias Lönnrotin elämäntyön esiintuomistesta